ENGLISH
IN ENGLISH
FACEBOOK
TWITTER
SEITSEMÄN MIESTÄ, Aleksis Kivi - Elina Lajunen, Espoon kaupunginteatteri 10.10.2013



Kuvassa: Beniamino Borghi, Tuomas Mikkola, Ishmael Falke, Martti Suosalo, Valtteri Raekallio, Sakari Saikkonen, Timo Hakkarainen

Suomalaisargentiinalaiset veljekset
 
Impivaara tai Buenos Airesin satama. Ihmisen tarve syliin on sama. Universaalista kaipuusta ammentavat nyt ohjaaja Elina Lajunen sekä Duo Milla Viljamaa & Johanna Juhola.

Louhisaliin levittyvä Seitsemän miestä on kollaasimaisesti tangoa, tunnelmapaloja Buenos Airesista ja Berliinistä, veljesten tarinaa sekä nykypäivää yhdistelevä tulkinta Seitsemästä veljeksestä.

Esiintyjissä on sataman ahavoituneiden miesten karismaa, vuokrattavien tanssipartnereiden eli taxi dancereiden hilpeyttä sekä suomalaiskansallisen vähäeleistä mutta sitäkin hallitsemattomampaa tunne-elämää. Musiikki on leikkisää, hiipivää, mutta silti tunneilmaisussaan suorasukaista.

Liikekielen alta kuultavat tutut kohtaukset.

Seitsemässä veljeksessä opitaan lukemaan, Seitsemässä miehessä askeleet ovat kova koulu.
Martti "Jukolan Juan" Suosalo lukee otteita romaanista, mutta muuten näyttämöllä puhutaan ennen kaikkea liikkeillä, katseilla, asetelmilla. Kasvukertomusta ei kuviteta.

Oman tärkeän ulottuvuutensa esitykseen tekevät tanssijoiden taustat, jotka luovat perustan Kiven veljesten luonteille. Sakari Saikkonen tekee huikean akrobatianumeron jättikokoisella kihlasormuksella.

Näyttämöä hyödynnetään täyteläisen vertikaalisesti, syntyy visuaalista draamaa.

Seitsemän miestä saa suomalaisargentiinalaisella tunteen palollaan sydämet läpättämään myös katsomossa.
 
Maria Säkö, Helsingin Sanomat 12.10.2013
http://www.hs.fi/kulttuuri/a1381481393788?jako=b562bd518fff75eea061a717d091be04&ref=og-url


ALASTALON SALISSA, EEVASTIINA JA LOKINPOIKA 
Juhani Karila, Helsingin Sanomat 18.7.2013.

http://www.hs.fi/kulttuuri/a1374039556738

Irmeli Haapanen, Turun Sanomat 19.7.2013.
http://www.ts.fi/kulttuuri/nayttamotaide/512202/Vauhdikkaasti+Alastalossa


Kuva: Sami Perttilä


SOLMIO PÄÄHÄN!



Kuva: Meeri Utti

SOLMIO...PÄÄHÄN!

29.11.2012 Kauppalehti, Markus Ånäs

Kierrätyskulttuuri on ollut kasvava trendi vaateteollisuudessa jo pitkään. Samasta ilmiöstä ottaa kiinni hattumuotoilija Elina Lajunen, jonka kravateista väännetyt mittatilaushatut ovat nousseet pieneksi hitiksi. Eilen Lajusen hatut saivat näkyvyyttä liike-elämän vaikuttajien keskuudessa, kun Kauppakamari Foorumissa kaikki Keskuskauppakamarin naiset olivat sonnustautuneet Lajusen hattuihin. Jokainen nainen oli napannut konttorin suosikkimieheltään kravatin kaulasta ja Lajunen teki niistä mittojen mukaan tilaisuuteen pääkoristeet. ”Palvelu oli erinomaista, eivätkä miehet vastustelleet, kun riisuimme heidät solmioistaan”, naurahtaa Keskuskauppakamarin Senja Larsen.

Larsen kertoo, että ideasta innostuneet miehet ovat teettäneet omista kravateistaan vaimoilleen joululahjoja Lajusella, mutta nimiä hän ei julkisuuteen vasikoi –”menisi yllätys pilalla”.


TOISIN NÄKIJÄ

Hatuntekijä: Elina Lajusen käsissä kravatti taipuu uusiin muotoihin.
1.9.2012 Etelä-Suomen Sanomat, Pipsa Olli

Ohjaaja ja nukketeatteritaiteilija Elina Lajunen haaveili lapsena hattukauppiaan ammatista. Elämän yllätyksellisyydestä ja löytöretkistä inspriroituvn Lajusen käsissä miesten kravateista muotoutuu nyt hattuja ja hiuskoristeita tai hatukkeita, kuten Lajunen itse teoksiaan kuvailee.

Tarina lakaa purkautua Berliinistä, jossa tuleva hattukauppias tapasi performanssitaiteilija Mimosa Palen kaksi vuotta sitten. Plae, joka jakoi Lajusen lapsuuden haaveen, oli juuri perustanut oman Himo-nimisen hattukaupan. Tästä innoittuneena Lajusen sai idean uudenlaisista hatuista. Päähineistä, joissa on jokin juju.

-Kaikki tietävät mikä on solmio ja mitä sillä tehdään. Siihen liittyy statusta ja maskuliinisuutta. Solmioita löytyy eri leveyksillä ja niillä on eri käyttötilanteita, Lajunen selittää.

Koska Lajunen on tehnyt muun muassa teatteria ja nukketeatteria, hän otti vaistomaisesti hatuntekijän roolin. Samanlaisesta kuvitteellisesta hahmosta ei ole kyse kuin Lewis Carrollin Liisan seikkailut Ihmemaassa -kirjassa, jossa hatuntekijä on hullu kuin hattumaakari.

Hattujen valmistuksessa käytettiin vielä 1800-luvulla yleisesti elohopeaa, joka ajan myötä pesiytyi hatuntekijöiden elimistöön aiheuttaen näille vaarallsia hermostollisia häiriöitä. Elohopeajäämtä aiheuttivat elimistössä kansan kielellä hullua käytöstä.

Toisin näkeminen. Nämä sanat sopivat Lajusen mielestä parhaiten häneen hatuntekijänä. Hän tykkää käännellä asioita ylösalaisin, ja usein kravattia pitää pyöritellä muutama tunti, ennen kuin se asettuu hänen toivomaansa muotoon.

Ensimmäiseksi Lajunen kiinnittää huomiota materiaaliin ja kuosiin. Alussa hän suunnitteli käyttävänsä vain silkkiä ja nahkaa. Pian Lajunen taipui keinokuituihin, sillä suurin osa kravateista on tehty niistä ja ne myös toimivat hatukkeissa hyvin.

-1970-luvun leveistä, keinokuituisista solmioista saa parhaiten lippatyyppisiä hatukkeita. Ohuista silkkisistä 1990-luvun kravateista puolestaan tulee oivia ruusukkeita, hän listaa.

Mutta mitä tapahtuu siinä välissä, kun kravatti irrotetaan kaulasta ja siirretään suojaamaan päätä?

-Taikoja, kuuluu vastaus.

Kehityskaari muistuttaa kalan fileerausta. Kravatti avataan, katsotaan mitä se on syönyt, osaan laitetaan muovikovike sisään,ommellaan kiinni, muotoillaan, laitetaan ripsinauhat ja viimeistellään. Koko kravatti käytetään, joten hukkajätettä ei synny.

Lajunen pitää siitä, että kravatti sitoo työntekijän käsiä. Materiaali, joka on jo jotain, luo työnteolle raamit. Niiden ympärillä voi toimia ja luoda. Hankalaksi hän luonnehtii sitä, jos pitäisi astella kangaskauppaan ja hankkia sieltä materiaalit.

-Toivoisin että ensin huomataan, kuinka hatuke pukee kantajaansa ja vasta jälkeenpäin hoksataan, mistä se on tehty.

Taiteilija Lajusta kiehtoo ennen kaikkea historia: Kuka kravattia on käyttänyt ja minkälaisessa tilanteessa. Hatukkeet ovat hänen mielestään yksi taiteentekemisen muoto.

-Kun hattu on ihmisen päässä, se tulee kuin eläväksi veistokseksi. Teos kulkee kantajan kruununa ja muutaa liikkessä muotoaan, hän pohtii.

1900-luvun alussa hattu kuului osaksi pukeutumista. Sillä lisättiin pituutta ja arvokkuutta seurapiireissä. Nykyisin hatulla voi korsotaa persoonallisuutta tai täydentää asukokonaisuutta. Hattu voi myös osoittaa kantajansa uskontoa ja arvoasemaa.

Entä kenen päässä Lajunen toivoisi näkevänsä oman teoksensa?
-Presidentin puolison Jenni Haukion.

Lajunen otti sähköpostitse yhteyttä presidentin kansliaan. Hän esitti idean, että voisi tehdä presidentti Sauli Niinistön kravatista Haukiolle juhlahatukkeen. Nähtäväksi jää, minkälaisissa juhlapuvuissa presidenttipari nähdään joulukuussa Linnan juhlissa.



THE LIMITS OF TANGO

8.7.2011 Ilkka, Hanne Orrenmaa
Rytmi-instituutti. Ohjaus ja visuaalinen suunnittelu Elina Lajunen, Musiikki Johanna Juhola, Musiikin esitys Johanna Juhola Reaktori, Johanna Juhola, Milla Viljamaa, Tuomas Norvio, Sara Puljula, Vierailijat  Annika Cleo, Harald Haugaard ja Promoe,  koreografia ja tanssi Antopio di Maestre ja Josefine Hjälmskågen.


Cumbre mundial rikkoo upeasti rajoja…

…Konsertin odotetuin esitys kuultiin lopussa: muun muassa Rytmi-instituutin, Seinäjoen kaupungin ja Suomen kulttuurirahaston tukema urbaani tangoteos The Limits of Tango, joka sai kantaesityksensä tässä konsertissa. Asialla oli joukko ennakkoluulottomia, rajoja rikkovia suomalaisia ja ruotsalaisia huippumuusikoita, kantavana voimana harmonikkataiteilija Johanna Juhola ja hänen yhtyeensä Reaktori.

Teos perustui suomalaiseen tangoon, jota muokattiin reippaasti ja ennakkoluulottomasti yhdistämällä esitykseen mm. smapler, rapvideo, hiphoppia, street dancea ja videokuvaa. Virkistävä, erilainen, lumoava, nuorekas puolituntinen esitys – ehdottomasti jatkossakin esittämisen arvoinen.

Enpä ihmettelisi, jos tämä maailmanmusiikkihelmi haluttaisiin kuulla myös seuraavassa Cumbe Mundial-tapahtumassa. Poikkitaiteellinen The Limits of Tango sen todisti: tangolla ei ole rajoja.



LUMIKKI

24.2.2010 Uutispäivä Demari, Annikki Alku
Tanssiteatteri Hurjaruuth. Ohjaus Elina Lajunen, Visualisointi Elina Lajunen ja Kirsi Manninen, Puvut ja heijasteet Kirsi Manninen, Musiikki ja ääni Milla Viljamaa, Valot Riku Virtanen, Esiintyjät Esete Sutinen, Elina Putkinen ja Milla Viljamaa


Elina Lajunen on nuori ohjaaja ja nukketeatteritaiteilija, jolla näyttää olevan aivan oma, rikas ja yllätyksellinen mielikuvitusmaailmansa, jonka logiikka ei välttämättä aivan helpolla aukea katsojalle.

Muutama vuosi sitten hän uudisti Tanssiteatteri Hurjaruuthille Punahilkka-sadun. Nyt oli vuorossa Lumikki. Ja mikäli muistikuvani ei petä, tällä kertaa esitys on aimo askeleen viitteellisempi ja absurdimpi kuin Punahilkka aikanaan. Toki mukana ovat sadun peruspilarit, peili, myrkytetty omena ja Lumikin herättävä suudelma, mutta suosittelen silti, että lapsikatsojien kanssa luetaan satu ennen esitystä.

Ohjauksen pääpaino on selvästi visuaalisuudessa, johon on paneuduttu yksityiskohtia myöten. Toinen esityksestä esille nouseva seikka on slaavilaisuus. Puvut Lumikki-nukkea myöten viittaavat itään, noita kietoutuu lukuisiin ruusuhuiveihin ja kääpiöt, joita tosin on vain viisi, ovat hauskasti sisäkkäin menevän maatuskanuken osia.

Esitys on hyvin kaunis. Lajunen ja Kirsi Manninen ovat tehneet hienoa työtä. Vaatteiden värikylläisyys ei iske silmille ja näyttämön peittävät metsäprojisoinnit ovat lumoavan sadunomaisia.

Viipyilevä kerronta haastaa katsojan. Esiintyjinä ovat tanssija Esete Sutinen ja nukkenäyttelijä Elina Putkinen. Esitys alkaa eräänlaisesta kehyskertomuksesta, kahden epookkipukuisen pikkutytön leikistä, joka sitten muuttuukin kateuden maustamaksi Lumikki-tarinaksi. Sutinen on erinomainen ja monipuolinen tanssija, joka tällä kertaa saa käyttää täysin rinnoin myös ilmaisullista puoltaan pahana kuningattarena. Putkinen on herkkäsävyinen nukettaja, jonka käsissä niin Lumikki kuin kääpiötkin elävät aidosti.

Näyttämötapahtumia ympäröi ja tunnelmia tihentää Milla Viljamaan äänimaailma, johon hurmaavan vanhanaikaisen sävyn tuo polkuharmoni.

Lajusen Lumikki ei anna yksiselitteisiä vastauksia. Se myös haastaa nopeaan tempoon tottuneen katsojan kerrontansa viipyilevyydellä ja monitulkintaisuudella. Siksi esitys ei mielestäni ole aivan pienimpien teatteria, vaikka satu tuttu olisikin.



15.2.2010 Helsingin Sanomat/Jussi Tossavainen

Leikitäänkö Lumikkia? Hurjaruuth on satusarjassaan pyrkinyt pyyhkimän pölyt klassikkosaduista. Sen totta vie tekee myös Elina Lajusen nukketeatteriin nojaava tulkinta Lumikista.

Kaunis ja visuaalisesti kiehtova lähes sanaton tarina pistää aikuisenkin miettimään, mitä sadussa oikeastaan tapahtui.
Totta kai tarjotaan myös satuun kuuluvia avainviitteitä, kuten se kuuluisa kuvastin ja myrkytetty omena. Freudilaisiin tulkintoihin seksuaalisuuden heräämisestä ei sentään mennä.

Lajusen Lumikki ei ole Grimmin tavoin julma tarina, ei toisaalta myöskään tavoittele Disney-version lumoa. Siinä on ihan omaa suomalaisslaavilaista tenhoa. Esete Sutisen loistavan fyysisesti esittämä äitipuoli on noidaksi muuttuessaan ehta venäläinen Baba Jaga. Kääpiöt puolestaan tarjoillaan sisäkkäin menevinä matrjoska-nukkeina, mikä on hauska idea.

Esitys lähtee käyntiin epookkirimpsumekkoisten pikkutyttöjen nukkeleikeistä, mikä tarjoaa mainion kehyskertomuksen jutulle. Lumikkileikistä päästään kertomaan satua, joka ei selittele eikä tyrki katsojaa.

Milla Viljamaan äänimaailma viehkoine polkuharmooneineen tulee sadunomaisuutta. Mietin, onko hitaasti etenevä kerronta nykylapsille ehkä turhankin kiireetön ja viitteellinen. Toisaalta on hyväkin, että katsojan älykkyyteen luotetaan eikä kaikkea pureskella valmiiksi. Esitys antaa tilaa omalle ajattelulle.



FLY! YOU ARE AN ANGEL FOR HEAVEN’S SAKE

9.5.2009 Kulttuuri/Helsingin Sanomat/ Jussi Tossavainen
Ohjaus, käsikirjoitus sekä visuaalinen suunnittelu ja toteutus Elina Lajunen, Esiintyjä Elina Lajunen, Valot Saija Nojonen, Arkun rakennus Pentti Remonen


Sirkustaiteilija flirttaa kuoleman kanssa. Elina Lajunen pitää katsojat hyppysissään.

SIRKUS.  Elina lajunen pisti meille pahan pähkinän purtavaksi. Hänen sooloesityksensä Cirko-festivaalilla ei sisällä ainuttakaan sirkustemppua. Onko se siis sirkusta? George Dickien taideteoriaa soveltaen: jos sitä kutsutaan sirkukseksi ja se esitetään sirkusfestivaalilla, täytyy sen myös olla sirkusta. Saivartelu sikseen - näistä nykyhybrideistä voisi puhua vaikka esitystaiteena. Fly! You are an angel for heaven's sake on Lajusen esityksen nimi. Se on napattu Wim Wenedersin  kauniista elokuvasta Berliinin taivaan alla. Filmissä nähtiin niin trapetsilla lentävä maanpäällinen enkeli kuin taivaasta pudonneita "oikeita" enkeleitäkin.

Toden totta, Lajunen on itsekin kuin taivaasta pudonnut, hämmentynyt ylimaallinen olento, kun hän pelästyneen oloisena tarkkailee meitä sisään astelevia katsojia. Hän on eräänlainen ulkopuolinen, jonka kautta kerrotaan menneestä sirkusmaailmasta.
Lavasteena näyttämöllä on ruumisarkku, joka symboloi sirkuselämässä jatkuvasti läsnä olevaa vaaraa ja kuolemaa. Arkusta kertojahahmo kaivaa menneisyyden sirkuslegendoja, pukee heidät symbolisesti ylleen ja henget ottavat hänet valtaansa. Hän muuttuu silmissämme näiksi jo unohdetuiksi taiteilijoiksi. Keskeisimpänä hahmona trapetsitaiteilija Lillian Leitzel (1892–1931).

Lajusen esitys sisältää mustaa huumoria ja esiintyjänä hän on katsojaa voimakkaasti hyppysissään pitävä. Ongelmana on vain se, että kun katsoja ei tunne näiden henkilöiden historiaa, esitys ei myöskään tahdo avautua. Tunnustan, että olin itsekin paikoin pihalla kuin maahan tömähtänyt enkeli. Jotain säätöä tämä kyllä tarvitsisi.



PUUPOIKA

3.8.2007 Helsingin Sanomat/Nyt liite/ Laura Kytölä
Ohjaus ja käsikirjoitus Elina Lajunen, Esiintyjät Timo Väntsi ja Terhi Tuulia Lintukangas, musiikki ja musiikin esitys Emilia Lajunen ja Eero Grundström, nuket Outi Herrainsilta, valaistus ja lavastusrakennus Saija Nojonen


Poika puusta. Ihastuttava lasten musiikkinäytelmä Puupoika tulee taas!

Tätä esitystä voi suositella lämpimästi kaiken ikäisille. Kansantaruihin perustuva tarina Johannes Leppäpölkystä ja jättiläisestä yhdistelee kansanmusiikkia ja nukketeatteria kekseliäästi. Kun näytelmä esitetään vielä tunnelmallisessa Selkämän talon tuvassa Seurasaaressa, on koko teatterimatka elämys.



5.4.2006 Helsingin Sanomat/ Kaisa Alenius

Puupoika herää henkiin. Elivätpä kerran Selkämän talossa ukko ja akka. Talossa oli suuri tupa ja kaikki oli tehty itse käsin: lattiat olivat puuta, kauha ja paljukin olivat puuta.

Tuvassa oli suuri leivinuuni, lämmin pankko ja seinällä roikkuivat, kuivumassa kai, vanttuut ja kintaat. Ukko ja akka olivat onnellisia: vain lapsi puuttui.

Seurasaaren ulkomuseon Selkämän talossa esitetään heinäkuun ajan Elina Lajusen ohjaamaa Puupoika nukketeatteri- ja kansanmusiikkiesitystä, jossa itse tehdyt esineet alkavat elää. Vanttuusta tulee akka, kintaasta ukko ja korista löytyy Outi Herrainsillan rakentama käsinukke Sylvi. Uuninpankoltakin mönkii Vääräpyörä-jättiläinen.

Vuonna 2004 Turun Taideakatemiasta nukketeatteritaiteilijaksi valmistunut Lajunen on aikaisemmin ohjannut kolme kesää lasten satukierroksia Seurasaaressa. Jo tuolloin esineet ja ympäristö muuttuivat tarinoiksi Lajusen mielessä.

Puupojassa näyttelevät Terhi Tuulia Lintukangas ja Timo Väntsi muuntuvat milloin akaksi, Sylviksi, ukoksi, Puupojaksi tai Vääräpyöräksi. Musiikin tehneet Emilia Lajunen ja Eero Grundström soittavat taempana pirtissä harmonia, viulua, huuliharppua, kanteletta ja avainviulua.

Elina Lajusen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa Puupojassa lasta toivoneet ukko ja akka saavat pojan heijaamalla leppäpölkkyä. ”Puupojassa on se ihme, joka nukketeatterille on mahdollista. Puupoika voi syntyä ihmisten edessä ja poika voi todella olla puinen”, Lajunen sanoo.

Kun leppäpölkystä tulee lapsi, ukko ja akka menevät onnesta sekaisin. Lajusen toteutus on hauska. Vanhemmat eivät meinaa pysyä Johannes Leppäpölkyksi nimeämänsä pojan perässä ja kysyvät: ”Miksi kukaan ei varoittanut meitä?”



PUNAHILKKA

27.3.2006 Helsingin Sanomat/ Jussi Tossavainen
Tanssiteatteri Hurjaruuth. Ohjaus ja käsikirjoitus Elina Lajunen, lavastus ja nuket Elina Lajunen ja Susanna Hemmilä, musiikki Eero Grundström, valot Riku Virtanen, esiintyjät Susanna Hemmilä, Anna Pelkonen ja Teemu Öhman.


Punapipo ja sirkusmummo citysuden masussa. Luulin, ettei klassikkosadusta Punahilkka saisi revittyä enää mitään uutta. Väärin luultu. Hurjaruuthissa nähtävässä Elina Lajusen versiossa tuttu tarina herää uudesti eloon riemukkaalla tavalla nukketeatterin ja sirkuksen keinoin höystettynä. Ideana on kaiken kyseenalaistaminen ja asioiden katsominen uudesta kulmasta.

Isoäidin rooli osui tällä kertaa vastahakoiselle rastapäiselle Teemu Öhmanille, joka tekee mummostaan aivan valloittavan hahmon. Meillä aikuisilla oli ainakin hirveän hauskaa köpöttelevää diabolistia seuratessa. Kyllä kai lapsetkin viihtyivät siinä sivussa.

Esityksen ikäsuositus on yli neljävuotiaille. Se lienee paikallaan, mutta melkein tekisi mieli kehottaa kaikkia citysinkkuja kaappaamaan jostain ipana itselleen ja menevän katsomaan tätä ilottelua.

Tsekissä ja Japanissa nukketeatteria tehdään myös aikuisille, mutta tätä ei ole Suomessa vieläkään tajuttu. Elina Lajusen oivaltavassa käsittelyssä nukketeatteri saa täysin uuden merkityksen. Pelkät ilmassa leijuvat suuret korvat tai pimeydessä hohtava jättisilmä riittävät viittaamaan suteen.

Toinen esityksessä erityisesti viehättävä seikka on rauhallinen rytmi. Tunnelmoinnille annetaan riittävästi tilaa kiirehtimättä liikaa tapahtumia. Aivan mainiosti lapset tuntuivat sen kestävän, vaikkei rytinää ja ryskettä ollut jatkuvasti liki tunnin kestävässä jutussa.

Olisiko vähän feminismin aatettakin sujautettu mukaan, sillä neuvokas isoäiti ei metsästäjän apua kaipaa suden vatsasta pääsemiseen. Siihen riittävät omat kutimet! Kaikesta huolimatta Grimmin henki elää hauskasti Lajusen Punahilkassa. Ei ole turhaan lähdetty kaunistelemaan tapahtumia – susi on susi cityssäkin ja sillä on terävät hampaat, jotka se iskee mieluusti isoäidin takamukseen.



ONNELLISIN MIES MAAILMASSA

9.5.2005 Uutispäivä Demari/ Annikki Alku
Nukkehallitus ja Tanssiteatteri Rollo. Ohjaus, käsikirjoitus sekä visuaalinen suunnittelu ja toteutus Elina Lajunen, Esiintyjät Reetta Honkakoski ja Olli Kari, Musiikki Olli Kari, Valot Timo Ollila


Herra Paul saa hyvälle tuulelle. Tanssiteatteri Rollon tiloissa Kulttuuritalon Alppisalissa Helsingissä on vielä tällä viikolla nähtävissä melkoisen metka esitys. Sen nimi on Onnellisin mies maailmassa ja esittäjänä on Nukkehallitus-niminen, nuorista tekijöistä koostuva ryhmä.

Pienimuotoista noin tunnin mittaista esitystä on vaikea sijoittaa mihinkään tiettyyn lajiin, eikä se mielestäni ole tarpeellistakaan. Tärkeintä on, että se saa katsojan hyvälle tuulelle ja hymyilemään sekä itselleen että koko maailmalle, eikä näin todellakaan tapahdu usein.

Maailman onnellisin mies perustuu väljästi virolaisen Mehis Heinsaaren surrealistiseen romaaniin Herra Paulin aikakirjat. Teoksesta on mukana ennen kaikkea sen maailmakuva ja suhtautuminen elämään sekä tietenkin esityksen kertoja, herra Paul. Mutta romaanista ei tarvitse tietää yhtään mitään pystyäkseen nauttimaan tästä hauskasta, absurdista ja kekseliäästä esityksestä.
Elina Lajusen käsikirjoittama, lavastama ja ohjaama esitys on lähinnä esineteatteria ja fyysistä teatteria. Olli Kari on Herra Paul, joka kafkamaisen virkamiehen tyylisesti johdattaa katsojaa muutamilla sanoilla kohtauksesta toiseen. Hän myöskin säestää kohtauksia työpöydäksi naamioidulla harmonillaan ja haitarilla.

Itse tapahtumia esittää Reetta Honkakoski, joka putkahtelee esiin mitä erilaisimmissa hahmoissa värikkäästä taloa muistuttavasta rakennelmasta. Jo Helsingin kaupunginteatterin näytelmässä Poika ja Tähti valloittanut Honkakoski on aivan uskomaton. Hän on sekä Herra Paul että muutamalla kekseliäällä asusteenvaihdolla vaikkapa Sateenvarjotaiteilija tai kumihanskaräpyläjalkainen lintu. Enkä koskaan aikaisemmin ole nähnyt yhtä ilmeikästä vatsaa kuin Honkakoskella kurkkimassa ikkunasta ulos pienen pojan naamana.

Koko esitys on täynnä odottamattomia esineoivalluksia tai liikkeellisiä jippoja esimerkkinä vaikkapa wc-pöntön istuimesta syntyvä tietokone. Ja ne vuoden 1909 Työmies-lehden ilmoitukset, joihin käsiohjelmassa viitataan ovat seuranhakuilmoituksia, joista yhteen Sateenvarjotaiteilija vastaa ja katoaa sitten Meksikoon.

Ainoa särö esityksessä on lopetus, joka vähän töksähtää. Esitys vain päättyy viimeisen kohtauksen jälkeen melkein kuin kesken.



LABORATORIO L. OPTICA

28.4.2003 Turun Sanomat/ Erkki Kanerva
Tehdasteatteri. Ohjas, käsikirjoitus ja nuket Elina Lajunen, esiintyjät Merja Pöyhönen, Ishmael Falke, Tobias Effe ja Joona Lindberg, Musiikki Emilia Lajunen ja Olli Lajunen, Lavastus Saija Nojonen, Tobias Effe ja Elina Lajunen, Valosuunnittelu Marko Kallela


Mielikuvituksen vapaa liito. Kukapa ei olisi nähnyt unia, joissa fysiikan lakeja rikotaan armottomasti tai joissa paljastuu, että unennäkijä on maailmanluokan säveltäjä. Mielikuvituksellinen ja humoristinen näytelmä Laboratorio L. Optica johdattaa katsojansa tällaisen unimaailman ääreen.

Laboratorio L. Optica kertoo afrikkalaisesta kivikukasta, jonka terälehtien välissä mehii yllätys, oikea superpaukku. Näytelmässä ei selitetä turhia, joten katsojan tehtävä on roikkua ohjaaja Elina Lajusen kehimissä juonilangoissa.
Ohjaaja tietää mitä tekee. Ihastuttavan, pilailevan ja piiloilevan nukkehahmon innoittamina ihmishenkilöt Bird ja Juura hyppivät seinille, marssivat seinillä tai intomieltä puhkuen kiertävät maapallon.
Samaan aikaan Lajunen levähdyttää katsojien aistittaviksi livenä esitettävän ambient- ja irkkumusiikin avulla erilaisia tuntemuksia, joista monet ovat suloisia tuntea.

Femiinisikiäin mielessäin. Laboratorio L. Optica on Turun taideakatemian nukketeatterilinjan lopputyö. Vaikka esityksen nukkehahmoilla onkin merkittävä osuus esityksestä, ohjaaja ei ole sitonut kaikkea olennaista nukkien varaan. Yhtä tärkeiksi on kohotettu niin näyttelijäilmaisu, nuketuksen tenho, valosuunnittelu, tarpeisto ja ennen muuta musiikki. Videomateriaaliakin käytetään hyväksi siten, että se tukee esitystä.

Kaiken tämän erinomaisuuden lisäksi itseäni kiehtoo itse tarina. Eikä tätä kokemusta pilaa edes loppuratkaisu, joka perustyypiltään on negaatio länkkäreistä tutuista ratsuväki tulee -lopuista. Maagisen kivikukan tenhoava femiinisikiäin jää elämään mielessä.

Retkutusta ja kuminaa. Kumina -tapahtumaan liitettyä esitystä leimaa tarkkuus. Emilia Lajusen ja Olli Lajusen luoma äänimaailma yhtyy Marko Kallelan valosuunnitteluun tavalla, joista kasvaa yhtenäinen audiovisuaalinen kuvakudos. Ishmael Falken ja Merja Pöyhösen nuketus on hienosyistä ja liikeradat tarkoin pohdittuja. Fysiikan lait rikotaan juuri siten kuin vain nukeille ja unimaailmoille on mahdollista.

Tobias Effe johtavana laboratorion hoitajana lähestyy aihetta parodisesti, mutta samalla innoittuneesti. Tulkinta on ehyt ja naseva, mutta silti monimuotoinen. Birdin parodiseen nukkehahmoon on löydetty samoja piirteitä.

Joona Lindberg laboratorion apulaisena ei todellakaan pidä jalkojaan maassa. Lindbergin Juura hahmottaa julki tuntemuksensa, ja rajaton into yhtyy hortoilevaan temppuiluun, johon katsoja sekä ihastuu että menee mukaan. Retkuun, sanoisi turkulainen.
Elina Lajunen ohjaustyö paljastaa tekijänsä lahjakkuuden. Tällaista itseensä uskovaa teatteria Turku ja tämä maa kaipaa.



31.12.2003 Turun Sanomat/ Erkki Kanerva
Intomieltä ja ihanteita. Näyttämötaiteessa suurimmat onnistumiset putkahtavat usein esiin intomielisistä ryhmistä. Tehdasteatterin Laboratorio L.Optica oli omalta osaltani vuoden kohokohta Turussa. Elina Lajusen ohjaama esitys yhdisti näyttelijäntyön ja nukketeatterin tavalla, joka tuoreudellaan ja visuaalisella ilmeellään hämmästytti ja ihastutti.

 
KOTIBIOGRAFIAPRESSIKALENTERIPLAYERGALLERIAVIERASKIRJAYHTEYSTIEDOT
KIRJOITTAJAVISUAL ARTSTANGOMUSIIKKITEATTERIHATUTELINAN OLOHUONE